Moikka :)  Oon nyt alkanut kirjottamaan kirjaa ja siinä on nyt 6 osaa. En tiedä julkaistaanko sitä ikinä mutta oon siihen saannut kirjoittaa omia ajatuksia ja tunteita tästä kuntoutus työstä ja siitä härdellistä. Sen kirjan työnimi on nyt Kuntoudun. On tullut vähän semmonen tunne että haluan että mahdollisimman moni lukee ja tietää tästä mun tapahtumasta. Vaikka sen on todella surullinen niin on se aika ainutlaatuinen. Se on vähän semmoinen että jos luet sen lehdestä niin ajattelee että voihan harmi ja että ikävästi kävi, mutta kun se on tapahtunut minulle se tunne on täysin eri. Että kukaan ei voi ymmärtää minkälaista tämä on minulle.

Kommentit

  1. Anonyymi31. lokakuuta 2022 klo 3.53

    Hyvä! Kannustan kirjoittamaan, se varmasti auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja usko pois, moni sun tarinan haluaa lukea ja juuri niin kuten sen itse koet. Hyvä Aino!
    T. Susanna

    VastaaPoista
  2. Anonyymi31. lokakuuta 2022 klo 4.09

    Ihan tosi ihana kuulla, mää ja moni muu haluaa ihan varmasti lukee sen sitten kun valmistuu! Sun kirjottaminen on kehittyny ihan hullua vauhtia myös, tätä on kiva lukee <3 -Ronja

    VastaaPoista
  3. HANNU RÄISÄ31. lokakuuta 2022 klo 6.02

    Hienosti kirjoitat Aino omia tunteitasi. Se että pystyt purkamaan asioita tällä tavalla kirjoittamalla on tosi tärkeätä ja hieno asia. Olen ylpeä sinusta! Terveisin Iskä.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi31. lokakuuta 2022 klo 6.35

    Mahtava asia, että kirjoitat blogin lisäksi kirjaa ❤️❤️❤️ Minä odotan, että pääsen lukemaan ajatuksiasi ja kokemuksistasi ja uskon, että niin odottaa moni muukin. On sinulla ollut Aino melkoinen vuosi!
    T. Annika

    VastaaPoista
  5. Anonyymi31. lokakuuta 2022 klo 7.18

    Moikka Aino.
    Hienoa että kirjoitat kirjaa. Olisi tosi mahtavaa lukea se joskus tulevaisuudessa.❤ T. Jannu

    VastaaPoista
  6. Anonyymi31. lokakuuta 2022 klo 9.12

    Moi Aino! Mahtava tämä sun blogisi ja myös kuntoutumistarinasi on uskomattoman upea! Hienoa, että kirjoitat siitä myös kirjaa, meitä innokkaita kirjan lukijoita on varmasti vaikka kuinka paljon.

    Terveisin, Outi melkein naapurista

    VastaaPoista
  7. Anonyymi31. lokakuuta 2022 klo 9.33

    Ihana kuulla Aino!! En malta oottaa että pääsen lukemaan sun kirjan jonain päivänä <3. Upeeta

    VastaaPoista
  8. Anonyymi31. lokakuuta 2022 klo 10.19

    Tosi hienoa, että Tiina kertoi tästä sun blogistasi. Alan nyt seuraamaan sinua ja upea tuo kirja-idea. Minulle oli tosi hienoa nähdä teitä Turussa kun kävitte. T. Erika

    VastaaPoista
  9. Anonyymi1. marraskuuta 2022 klo 7.06

    Aino sä sitten yllätät taas mahtavasti, oot sä ihme NAINEN. Oon jo ootellutkin et mitähän yllättävää blogissa seuraavaksi tulee ja tulikin aika hieno ilmoitus ja varmasti luen. T. Arto

    VastaaPoista
  10. Anonyymi16. marraskuuta 2022 klo 5.04

    Hieno juttu Aino, et pystyt purkamaan ajatuksiasi kuntoutumisestasi ja elämästäsi onnettomuuden jälkeen. Oot sä kyl mahtava mimmi!!!
    Terkuin sinusta ylpeä tätisi Lissu

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kohta opinnot alkaa!

  Olin sairaalasängyssä eikä ollut tapaa liikkua. En tuntenut kehoani, vaikka siihen sattui niin paljon. Täytyi päästä pois tästä sairaalan huoneesta, jossa olin ollut vuosia. Soitin punaisesta napista hoitajalle ja hän tuli viemään minut vessaan. Aluksi hoitaja antoi minulle aamulääkkeet ja sitten menin aamutoimille. Katsoin itseäni peilistä, voi kuinka erilaiselta minä näytän. Yritin harjoitella hymyä, mutta näkö hymyilevästä itsestä sairaalan vessan peilistä sai minulle puistatukset. En ollut pitkään aikaan nähnyt silmiäni, en  muista kauanko siitä oli kun olin nähnyt ne viimeksi, mutta niitä oli jo ikävä. On mielenkiintoista ajatella, että silmät ei hirveästi vaihda esimerkiksi väriä vaikka muuten ihmisen keho muuttaa muotoaan vanhetessaan. Harmi kyllä, vaikka olen vasta 23-vuotias, siltä ei kuitenkaan tunnu kehossani ja varsinkaan mielessäni. Kun minä täytin 23, kävimme perheeni kanssa pienellä kävelyllä Kankaantaustassa jossa asumme. Matkalla mukana oli äitini, isäni ja ...
Lue lisää
  moi :) oon Aino ja olin pahassa auto onnettomuudessa. Opiskelin humanistissessa ammattikorkeakoulussa ja onnettomuus oli koulumatka. Sillon olin 20 vuotias ja nyt oon 21. Oon nyt kuntoutumassa ja oon ohetellu kaiken uudestaan henjittämisesti kähtien. Mulle voi tulla kirjotus  virheitä koska se on vähän haastavaa. Tänne tulee merkintöjä aina kun on aikaa jo ku jaksan koska mun mitää yleensä joka päivä nukkua päiväunia sen onnettomuuden takia.
Lue lisää

Iltapäiväkahvit

 Huhhuh, vielä täytyy vaatteet viikata kaappiin ja sitten täytyy keittää iltapäiväkahvit. Miten sitä muuten jaksaisi? Sunnuntaisin on kyllä niin paljon hommaa, että tunnit usein loppuvat kesken. Mutta hei! Kukas se siellä ulkona harhailee? Ei täällä asuinalueella ole ennen näkynyt yhtään koiraa ilman talutushihnaa tai emäntää. Tai hetkonen. Olen ehkä nähnyt tuon koiran aikaisemmin, mutta siitä on pitkä aika. Muistini on niin hatara nykyään… ”Moi miten täällä sujuu?” Ovi aukeaa ja puolisoni tuo minulle kahvit. Hän todellakin tuntee minut, lukee ajatukseni. Hyssyttelen hänelle ja näytän merkkejä että olisi hiljempaa. Sanon surullisen kuuloisena: ”Miten tuo koira on tuonne päätynyt ja minne hänet pitäisi laittaa? Tai muistatko mistä koira on alunperin?” Puolisoni huokaisee ja vastaa kysymykseeni. ”Hänhän on sen naapurin koira, joka meni vanhainkotiin reilu vuosi sitten.” Hän haukkaa happea ja jatkaa: ”En vaan käsitä, miten koira on päätynyt ulos itse, ja missä hän on ollut kaiken tämä...
Lue lisää