Tekstit

Musiikin siivet

Musiikin siivet (julkaistu Aivoitus-lehdessä joulukuussa) Musiikki ja kirjoittaminen ovat tuoneet väriä elämääni, joka oli tiivistä sairaalassa oloa ja kiireellistä kuntoutusta vuosina 2022-24. Mutta kiinnostus musiikkiin alkoi jo lapsena, kun aloitin seurakunnan kuoron ja teatteriharrastuksen Hämeenlinnassa, jossa asun. Lapsena ja nuorena lauloin monissa kuoroissa ja kävimme jopa bussilla Tukholmassa ja Saksassa esiintymässä. Opettelin itse myös soittamaan ukulelea, kun sain sen 16-vuotis syntymäpäivälahjaksi. Kuka olisi voinut uskoa, että päädyn sairaalasänkyyn kuuntelemaan musiikkia, ja muistamaan aivan kaikki sanat, vaikka muistini oli niin kehno, etten muistanut että kävin edellisenä päivänä ensimmäistä kertaa kotona puolen vuoden sairaalajakson jälkeen. Kun minulle kerrottiin, että olin käynyt kotona enkä muistanut siitä mitään, se musersi minut. Mitä järkeä on tehdä mitään kivaa, kun se kuitenkin unohtuu seuraavana päivänä tai jopa samana iltana. Vertaiseni voivat varmasti s...
8 kommenttia
Lue lisää

Elämä silloin

”Moi pitkästä aikaa!” riemuntäyteinen äänesi toivotti. ”Moi, siitä on aika tovi kun olemme viimeksi nähneet!” vastasin hymyssä suin. ”Hei mä haluun kuulla uusimmat juorut!" sanoit iloisesti, mutta vaativasti. "No joo, asioita on vähän tapahtunut" vastasin. "Mehän erottiin pari viikkoa sitten, mutta opinnot sujuvat ihan kivasti" vastasin niin rehellisesti kun asia todella oli. "Aa no harmi kuulla, mutta opintoihin keskittymällä voi saada muuta ajateltavaa?!" "Jep, todellakin" vastasin huokauksen kera. "Pitäisikö meidän lähteä jonnekin tyttöjenreissulle nyt keväällä! Vaikka Tallinnaan?" sanoit tyynellä mutta innostuneella äänellä. "No ehkä se olisi ihan kivaa vaihtelua arkeen" vastasin. "Se olisi minullekin ihan hyvä, koska en ole oikein päässyt vieläkään meidän erosta yli, vaikka siitä on jo kolme kuukautta" vastasit surumielisesti. "No haluatko puhua siitä vielä?" kysyin arasti. Näytit kasvoillasi myön...
4 kommenttia
Lue lisää

Elämä nyt

"Niin mitä sinulle kuuluu juuri nyt, ihan aidosti?" kysyit vilpittömästi kiinnostuneen kuuloisena. Muotoilin lyhyen vastauksen, "ihan hyvää", vaikka tiesin että se oli huijausta. "Okei no hyvä kuulla" vastasit ja otit ison kulauksen kahvia. Vedin syvään henkeä ja yritin valmistautua lauseiden oksennukseen, joka oli muodostumassa jostain syvältä sielustani, tai ainakin pään ja sydämen välimaastosta.  "Tai en tiedä mitä teen tämän kaiken kanssa" vastasin. "Miten tästä tilanteesta voi päästä pois ja eteenpäin, ja kuinka"? sanoin väsyneen kuuloisena. Vedin syvään henkeä, sillä tuntui, etten ollut hengittänyt kunnolla lauseiden välissä. "Kerro minulle, mitä minun pitäisi tehdä?!"sanoin melkein huutaen kivusta, vaikka minun ei sattunut minnekään. Huone hiljeni hetkeksi, kun olin muodostanut verbeistä ja tunteista väkevän sopan, jonka kaadoin kahvilan pöydälle.  "Miten minä tulen jaksamaan syksyyn asti"? kysyin kaveriltani ...
6 kommenttia
Lue lisää

Iltapäiväkahvit

 Huhhuh, vielä täytyy vaatteet viikata kaappiin ja sitten täytyy keittää iltapäiväkahvit. Miten sitä muuten jaksaisi? Sunnuntaisin on kyllä niin paljon hommaa, että tunnit usein loppuvat kesken. Mutta hei! Kukas se siellä ulkona harhailee? Ei täällä asuinalueella ole ennen näkynyt yhtään koiraa ilman talutushihnaa tai emäntää. Tai hetkonen. Olen ehkä nähnyt tuon koiran aikaisemmin, mutta siitä on pitkä aika. Muistini on niin hatara nykyään… ”Moi miten täällä sujuu?” Ovi aukeaa ja puolisoni tuo minulle kahvit. Hän todellakin tuntee minut, lukee ajatukseni. Hyssyttelen hänelle ja näytän merkkejä että olisi hiljempaa. Sanon surullisen kuuloisena: ”Miten tuo koira on tuonne päätynyt ja minne hänet pitäisi laittaa? Tai muistatko mistä koira on alunperin?” Puolisoni huokaisee ja vastaa kysymykseeni. ”Hänhän on sen naapurin koira, joka meni vanhainkotiin reilu vuosi sitten.” Hän haukkaa happea ja jatkaa: ”En vaan käsitä, miten koira on päätynyt ulos itse, ja missä hän on ollut kaiken tämä...
11 kommenttia
Lue lisää

Kasvosokeus

En tiedä mistä tämä alkaa ja mihin päättyy. Ehkä minun todellinen tarkoitus on suoraan sanottuna kärsiä, vaikka tiedän ettei se niin ole. Siltä se kuitenkin tuntuu. Hyvä esimerkki on minulle tullut kasvosokeus. Kaikkien vammojeni joukosta tuntuu, että se vie minulta eniten voimavaroja. Isoissa ihmisryhmissä on muutenkin väsyttävä olla, varsinkin kun ihmiset ovat toistensa peilikuvia. En osaa selittää sitä muuten, kun että kaikki naamat näyttää samalta. Wikipedia sanoo asiasta näin:  “Prosopagnosia eli kasvosokeus tarkoittaa vaikeutta tunnistaa ihmisiä kasvojen perusteella. Tunnistamatta saattaa jäädä luokkakaveri, joka tuleekin yllättäen vastaan kaupassa tai opettaja, joka on värjännyt ja leikannut hiuksensa.” Sen kanssa olen oppinut nyt elämään kun on pakko, samoin näiden muiden oireiden kanssa. Ei saa ikinä luovuttaa.  Kun katson kalenteria aina alkuvuodesta, tajuan että siellä minun kolme vuotis syntymäpäiväni kolkuttelee. Sen päivän haluan viettää rakkaiden ihmisten kanssa...
10 kommenttia
Lue lisää

Jääkaappi

Juu elämästä pitäisi nauttia ja ilon hetkiä kyllä on, mutta tuntuu, että olen jääkaapissa jumissa ja en pääse pois. Siellä on kylmä, niinkuin jääkaapissa yleensä on. En tiedä miten sieltä pääsisi pois, ja pahoin pelkään että olen siellä jumissa pitkään. En tiedä kauanko, mutta varmasti vuosia ellei jopa vuosikymmeniä. Onneksi pääsin kuitenkin pakastimesta pois, josta tämä kaikki alkoi. Uusi elämäni alkoi     pakastimessa ja sieltä siirryin jääkaappiin. Ehkä siirryn joskus jääkaapista ulkomaailmaan.  
4 kommenttia
Lue lisää

Lukutaito

Olen yrittänyt saada tälle kaikelle jotain pientä järkeä. En tiedä mitä se olisi, mutta ainakin minulla on villejä ideoita ;D.   Ensimmäinen idea oli aloittaa päiväkirjan kirjoittaminen. Tai oikeastaan se oli vanhempieni idea ja sen avulla opettelin uudestaan kirjoittamaan ja lukemaan, jotka ovat suht tärkeitä asioita esim opinnoissa :D. Toinen villi idea oli perustaa tämä blogi, joka on antanut minulle enemmän kun ottanut. Tapahtumien tiivistäminen tekstiksi on ollut mieluisaa ja tuonut minulle uusia harrastuksia: kirjallisuus, kirjoittamisen, lukemisen ja runouden. Ehkä tämän kaiken merkityksenä on se, että pystyn tuomaan toisille iloa ja jotain pohdiskeltavaa. Haluan ainakin itse ajatella siten. Kuka olisi arvannut, että kirjoittamisesta tulisi minulle näin tärkeä harrastus. En ainakaan minä, kun kysyin äidiltäni päiväkirjaa kirjoittaessa, että miltä F-kirjan näyttää. Tällaisia asioita oppii arvostamaan uudestaan, kun ne on viety sinulta pois. En tähän hätään keksi kolmatta vill...
5 kommenttia
Lue lisää