Kohta opinnot alkaa!

 Olin sairaalasängyssä eikä ollut tapaa liikkua. En tuntenut kehoani, vaikka siihen sattui niin paljon. Täytyi päästä pois tästä sairaalan huoneesta, jossa olin ollut vuosia. Soitin punaisesta napista hoitajalle ja hän tuli viemään minut vessaan. Aluksi hoitaja antoi minulle aamulääkkeet ja sitten menin aamutoimille. Katsoin itseäni peilistä, voi kuinka erilaiselta minä näytän. Yritin harjoitella hymyä, mutta näkö hymyilevästä itsestä sairaalan vessan peilistä sai minulle puistatukset. En ollut pitkään aikaan nähnyt silmiäni, en  muista kauanko siitä oli kun olin nähnyt ne viimeksi, mutta niitä oli jo ikävä. On mielenkiintoista ajatella, että silmät ei hirveästi vaihda esimerkiksi väriä vaikka muuten ihmisen keho muuttaa muotoaan vanhetessaan. Harmi kyllä, vaikka olen vasta 23-vuotias, siltä ei kuitenkaan tunnu kehossani ja varsinkaan mielessäni. Kun minä täytin 23, kävimme perheeni kanssa pienellä kävelyllä Kankaantaustassa jossa asumme. Matkalla mukana oli äitini, isäni ja pikkuveljeni Johannes. Menimme pienelle muistelmakävelylle ja kävelimme kaikkien niiden koulujen ohi jossa olin opiskellut ennen 23-ikävuotta. 

Kaikki alkoi Kankaantaustan päiväkodista, joka on kätevästi aivan kotimme vieressä. Siitä seuraavana oli entinen normaalikoulu, nykyinen Seminaarinkoulu. Silloin kaikki tuntui selkeältä ja samaan aikaan niin vaikealta. Olin ala-asteella iloinen ja sosiaalinen lapsi, mutta tunsin jonkinlaista yksinäisyyttä. Sitten oli aika palata juurilleni kun teini-ikä alkoi kaurialan yläasteella. Teini-ikä ei ainakaan yhtään helpottanut vaikeuden suhteen, ehkä hiukan ihmissuhteita. En tiennyt miten päin olla, onko tämä hyvä paita  ja tykkääkö luokkakaverini Jesse minusta? Sitten oli perusaste käyty, noin vain! Täytyisi tietää minne menisi seuraavaksi. Valitsin Kaurialan lukion ja näin jälkikäteen ajateltuna se oli oikea vaihtoehto. Siellä pystyin ilmaisemaan itseäni musiikin ja näyttämötaiteen keinoin, mikä tuntui luontevalta sillä olin lapsesta asti harrastanut musiikkia ja teatteria. 

Kaikki alkoi kun menin miniteatterin ja seurakunnan kuoroihin. Nämä harrastukset olivat minulla kaikki kaikessa. Kun en ollut enää lapsi hikisessä roolipuvussa, olin kesätöissä Miniteatterin kesäteatterissa Aulangon graniittilinnan. Autoin lapsia esimerkiksi valmistautumaan ajoissa ennen esitystä. Olin myös töissä marjamyynnissä ja k-citymarketissa korona-aikana, jolloin keräsin ihmisten ostoksia verkkokaupasta. 

Laulu- ja teatteri harrastukset siivittivät opintojani kun pääsin opiskelemaan humanistiseen ammattikorkeakouluun kulttuurituottajaksi välivuoden jälkeen. 

Pitkä odotus palkitaan. Oli mukavaa päästä opiskelu-elämään kiinni. Asuin Korpilahdella joka on lähellä Jyväskylää ja puolen vuoden aikana villi opiskeluelämä valtasi minut. 

Opiskelu kyllä jatkuu syksyllä kun pääsin Tavastiaan, mutta ei niin villisti mitä se oli ennen. Tähän on ollut vaikea totutella. Olen kyllä todella iloinen että pääsen opintoihin elokuussa, mutta on vaikea hyväksyä, että tarvitsen nyt erikoisopettajaa ja muutenkin erityistä tarvetta jota muut nuoret eivät tarvitse. Toipumisen tie on pitkä ja se jatkuu edelleen. Käyn opintojen ohessa vielä fysioterapiassa, neuropsykologilla ja puheterapiassa. Ne ovat onneksi harvenemassa. Sitten pitäisi vielä käydä harrastuksissa jonne olen ilmoittautunut, musiikkiteatteri ja luovaa kirjoittamista. Musiikkiteatterissa voi pysähtyä hulluttelemaan ja luovan kirjoittamisen kurssilla voi esimerkiksi ilmaista tunteitaan tekstin keinoin. 

Opiskelulta odotan aika monia asioita, mutta varmaan eniten hyvää porukkaa joka meille toivottavasti kehittyy. Ihminen on tosissaan laumaeläin, sen olen oppinut. Joitain kivoja hetkiä jotka syntyvät luonnostaan, kun teemme esimerkiksi jotain ryhmätehtävää. Tietenkin voi tulla pulmia, mutta niistä kyllä selvitään.