Iltapäiväkahvit

 Huhhuh, vielä täytyy vaatteet viikata kaappiin ja sitten täytyy keittää iltapäiväkahvit. Miten sitä muuten jaksaisi? Sunnuntaisin on kyllä niin paljon hommaa, että tunnit usein loppuvat kesken. Mutta hei! Kukas se siellä ulkona harhailee? Ei täällä asuinalueella ole ennen näkynyt yhtään koiraa ilman talutushihnaa tai emäntää. Tai hetkonen. Olen ehkä nähnyt tuon koiran aikaisemmin, mutta siitä on pitkä aika. Muistini on niin hatara nykyään… ”Moi miten täällä sujuu?” Ovi aukeaa ja puolisoni tuo minulle kahvit. Hän todellakin tuntee minut, lukee ajatukseni. Hyssyttelen hänelle ja näytän merkkejä että olisi hiljempaa. Sanon surullisen kuuloisena: ”Miten tuo koira on tuonne päätynyt ja minne hänet pitäisi laittaa? Tai muistatko mistä koira on alunperin?” Puolisoni huokaisee ja vastaa kysymykseeni. ”Hänhän on sen naapurin koira, joka meni vanhainkotiin reilu vuosi sitten.” Hän haukkaa happea ja jatkaa: ”En vaan käsitä, miten koira on päätynyt ulos itse, ja missä hän on ollut kaiken tämän ajan.” Puolisoni sanoo kulmat kurtussa: ”koira on niin jo vanha ja harmaa, että se pitäisi kyllä lopettaa.” Ehkä meidän täytyy tehdä niin, ajattelen. ”Mutta pitäisikö meidän vielä kysyä naapurustosta, tietävätkö he miten koira on päätynyt vaeltamaan. Edes koira ei saa olla yksin ulkona, varsinkin jos hän viettää viimeisiä vuosiaan” sanon tiukasti. Puolisoni nyökkäilee ja sanoo: ”Tuntuu pahalta, että hän kituu ulkona viimeisinä vuosinaan. Ja vielä kylmässä.” hän jatkaa. ”Voisimme käydä katsomassa koiraa ja arvioida hänen vointia” sanon ja jatkan:  ”No meille sitä ei voi ottaa, sillä lapsenlapsemme on allerginen ja hän vielä käy onneksi paljon meillä. Hän on kyllä paljon puhunut siitä, että haluaisi koiran allergiasta huolimatta.” Tuumaamme mitä teemme. ”No pitäisikö meidän mennä katsomaan?” Puolisoni ehdottaa ja jatkaa. ”Voin ottaa kännykän mukaan ja voisimme kysyä Sinilta mitä mieltä hän olisi, jos meidän talouteen tulisi koira?” ”Joo, ja voisin ottaa koirasta kuvan!”, sanon hymyssä suin.