Kasvosokeus

En tiedä mistä tämä alkaa ja mihin päättyy. Ehkä minun todellinen tarkoitus on suoraan sanottuna kärsiä, vaikka tiedän ettei se niin ole. Siltä se kuitenkin tuntuu. Hyvä esimerkki on minulle tullut kasvosokeus. Kaikkien vammojeni joukosta tuntuu, että se vie minulta eniten voimavaroja. Isoissa ihmisryhmissä on muutenkin väsyttävä olla, varsinkin kun ihmiset ovat toistensa peilikuvia. En osaa selittää sitä muuten, kun että kaikki naamat näyttää samalta. Wikipedia sanoo asiasta näin: 

“Prosopagnosia eli kasvosokeus tarkoittaa vaikeutta tunnistaa ihmisiä kasvojen perusteella. Tunnistamatta saattaa jäädä luokkakaveri, joka tuleekin yllättäen vastaan kaupassa tai opettaja, joka on värjännyt ja leikannut hiuksensa.”


Sen kanssa olen oppinut nyt elämään kun on pakko, samoin näiden muiden oireiden kanssa. Ei saa ikinä luovuttaa. 

Kun katson kalenteria aina alkuvuodesta, tajuan että siellä minun kolme vuotis syntymäpäiväni kolkuttelee. Sen päivän haluan viettää rakkaiden ihmisten kanssa ja tehdä jotain josta todella nautin: kuunnella musiikkia, laulaa, lukea ja kirjoittaa.



Kommentit

  1. Anonyymi28. tammikuuta 2025 klo 4.31

    Aino ❤️ Kasvosokeutta on todella vaikeaa ymmärtää. Sanoitit sitä hyvin, peilikuvina.
    Tsemppiä vuosipäivään. Tuntuu kuin onnettomuudesta olisi ikuisuus, ja kuitenkin ihan kuin se olisi tapahtunut kuukausi sitten.
    Susanna

    VastaaPoista
  2. Hannu R28. tammikuuta 2025 klo 5.29

    Kiitos Aino, hienosta kirjoituksesta. Osaat ilmaista asiat upeasti. Minä uskon myös, ettei kenenkään tarkoitus ole kärsiä. Kasvosokeus on tietysti ikävä asia koettavaksi kaikkien muiden lisäksi. Tsemppiä kohti kevättä ja lintujen laulua. t. Iskä

    VastaaPoista
  3. Anonyymi28. tammikuuta 2025 klo 5.51

    Lukea, kuunnella musiikkia, laulaa, kirjoittaa ja olla läheisten kanssa ❤️ Siinä on monta hienoa ja tärkeää syytä elää! Kiitos, että palasit päivittämään blogia ja jakamaan ajatuksiasi.
    T. Annika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aino28. tammikuuta 2025 klo 5.55

      Kiitos Annika!! Kokoajan ollut mielessä, että olisi ihana kirjoittaa tännekin vähän useammin. :)

      Poista
  4. Anonyymi28. tammikuuta 2025 klo 6.40

    Ihana että päivitit pitkästä aikaa! Kuvailet niin taitavasti omia tunteitasi. Vietä vuosipäivä rakkaiden ihmisten ympäröimänä elämästä nauttien vaikka välillä vaikeudet saattaa tuntua ja olla ylivoimaisia. Oot tsempannut niin lujaa tähänkin asti!
    T. Ade

    VastaaPoista
  5. Anonyymi22. helmikuuta 2025 klo 5.59

    Kuvaat hienosti kasvosokeutta, tilalle tulee muita taitoja, joilla pärjää eteenpäin. Noin ainakin joku kasvosokea lapsesta asti asian muotoili. Uskon, että Sinäkin pärjäät, koska Sinulla on muita lahjoja.. esim. kirjoittamisen lahja, josta voit olla todella ylpeä. ❤️
    T. Arto

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kohta opinnot alkaa!

  Olin sairaalasängyssä eikä ollut tapaa liikkua. En tuntenut kehoani, vaikka siihen sattui niin paljon. Täytyi päästä pois tästä sairaalan huoneesta, jossa olin ollut vuosia. Soitin punaisesta napista hoitajalle ja hän tuli viemään minut vessaan. Aluksi hoitaja antoi minulle aamulääkkeet ja sitten menin aamutoimille. Katsoin itseäni peilistä, voi kuinka erilaiselta minä näytän. Yritin harjoitella hymyä, mutta näkö hymyilevästä itsestä sairaalan vessan peilistä sai minulle puistatukset. En ollut pitkään aikaan nähnyt silmiäni, en  muista kauanko siitä oli kun olin nähnyt ne viimeksi, mutta niitä oli jo ikävä. On mielenkiintoista ajatella, että silmät ei hirveästi vaihda esimerkiksi väriä vaikka muuten ihmisen keho muuttaa muotoaan vanhetessaan. Harmi kyllä, vaikka olen vasta 23-vuotias, siltä ei kuitenkaan tunnu kehossani ja varsinkaan mielessäni. Kun minä täytin 23, kävimme perheeni kanssa pienellä kävelyllä Kankaantaustassa jossa asumme. Matkalla mukana oli äitini, isäni ja ...
Lue lisää
  moi :) oon Aino ja olin pahassa auto onnettomuudessa. Opiskelin humanistissessa ammattikorkeakoulussa ja onnettomuus oli koulumatka. Sillon olin 20 vuotias ja nyt oon 21. Oon nyt kuntoutumassa ja oon ohetellu kaiken uudestaan henjittämisesti kähtien. Mulle voi tulla kirjotus  virheitä koska se on vähän haastavaa. Tänne tulee merkintöjä aina kun on aikaa jo ku jaksan koska mun mitää yleensä joka päivä nukkua päiväunia sen onnettomuuden takia.
Lue lisää

Iltapäiväkahvit

 Huhhuh, vielä täytyy vaatteet viikata kaappiin ja sitten täytyy keittää iltapäiväkahvit. Miten sitä muuten jaksaisi? Sunnuntaisin on kyllä niin paljon hommaa, että tunnit usein loppuvat kesken. Mutta hei! Kukas se siellä ulkona harhailee? Ei täällä asuinalueella ole ennen näkynyt yhtään koiraa ilman talutushihnaa tai emäntää. Tai hetkonen. Olen ehkä nähnyt tuon koiran aikaisemmin, mutta siitä on pitkä aika. Muistini on niin hatara nykyään… ”Moi miten täällä sujuu?” Ovi aukeaa ja puolisoni tuo minulle kahvit. Hän todellakin tuntee minut, lukee ajatukseni. Hyssyttelen hänelle ja näytän merkkejä että olisi hiljempaa. Sanon surullisen kuuloisena: ”Miten tuo koira on tuonne päätynyt ja minne hänet pitäisi laittaa? Tai muistatko mistä koira on alunperin?” Puolisoni huokaisee ja vastaa kysymykseeni. ”Hänhän on sen naapurin koira, joka meni vanhainkotiin reilu vuosi sitten.” Hän haukkaa happea ja jatkaa: ”En vaan käsitä, miten koira on päätynyt ulos itse, ja missä hän on ollut kaiken tämä...
Lue lisää