Aino kuntoutuu

Juu elämästä pitäisi nauttia ja ilon hetkiä kyllä on, mutta tuntuu, että olen jääkaapissa jumissa ja en pääse pois. Siellä on kylmä, niinkuin jääkaapissa yleensä on. En tiedä miten sieltä pääsisi pois, ja pahoin pelkään että olen siellä jumissa pitkään. En tiedä kauanko, mutta varmasti vuosia ellei jopa vuosikymmeniä. Onneksi pääsin kuitenkin pakastimesta pois, josta tämä kaikki alkoi. Uusi elämäni alkoi     pakastimessa ja sieltä siirryin jääkaappiin. Ehkä siirryn joskus jääkaapista ulkomaailmaan.  

Olen yrittänyt saada tälle kaikelle jotain pientä järkeä. En tiedä mitä se olisi, mutta ainakin minulla on villejä ideoita ;D.   Ensimmäinen idea oli aloittaa päiväkirjan kirjoittaminen. Tai oikeastaan se oli vanhempieni idea ja sen avulla opettelin uudestaan kirjoittamaan ja lukemaan, jotka ovat suht tärkeitä asioita esim opinnoissa :D. Toinen villi idea oli perustaa tämä blogi, joka on antanut minulle enemmän kun ottanut. Tapahtumien tiivistäminen tekstiksi on ollut mieluisaa ja tuonut minulle uusia harrastuksia: kirjallisuus, kirjoittamisen, lukemisen ja runouden. Ehkä tämän kaiken merkityksenä on se, että pystyn tuomaan toisille iloa ja jotain pohdiskeltavaa. Haluan ainakin itse ajatella siten. Kuka olisi arvannut, että kirjoittamisesta tulisi minulle näin tärkeä harrastus. En ainakaan minä, kun kysyin äidiltäni päiväkirjaa kirjoittaessa, että miltä F-kirjan näyttää. Tällaisia asioita oppii arvostamaan uudestaan, kun ne on viety sinulta pois. En tähän hätään keksi kolmatta vill...

  Olin sairaalasängyssä eikä ollut tapaa liikkua. En tuntenut kehoani, vaikka siihen sattui niin paljon. Täytyi päästä pois tästä sairaalan huoneesta, jossa olin ollut vuosia. Soitin punaisesta napista hoitajalle ja hän tuli viemään minut vessaan. Aluksi hoitaja antoi minulle aamulääkkeet ja sitten menin aamutoimille. Katsoin itseäni peilistä, voi kuinka erilaiselta minä näytän. Yritin harjoitella hymyä, mutta näkö hymyilevästä itsestä sairaalan vessan peilistä sai minulle puistatukset. En ollut pitkään aikaan nähnyt silmiäni, en  muista kauanko siitä oli kun olin nähnyt ne viimeksi, mutta niitä oli jo ikävä. On mielenkiintoista ajatella, että silmät ei hirveästi vaihda esimerkiksi väriä vaikka muuten ihmisen keho muuttaa muotoaan vanhetessaan. Harmi kyllä, vaikka olen vasta 23-vuotias, siltä ei kuitenkaan tunnu kehossani ja varsinkaan mielessäni. Kun minä täytin 23, kävimme perheeni kanssa pienellä kävelyllä Kankaantaustassa jossa asumme. Matkalla mukana oli äitini, isäni ja ...